Ilmansaasteet ovat merkittävä terveyshaittojen aiheuttaja. Suomessa tilanne ei ole aivan niin kehno kuin kuvan Shanghaissa, mutta THL:n tuoreen tutkimuksen mukaan ilmansaasteet aiheuttavat maassamme 1600 ennenaikaista kuolemaa vuodessa. Moni meistä ottaisi silti lähistölleen mieluummin hiili- kuin ydinvoimalan.

Ilmansaasteet ovat merkittävä terveyshaittojen aiheuttaja. Suomessa tilanne ei ole aivan niin kehno kuin kuvan Shanghaissa, mutta THL:n tuoreen tutkimuksen mukaan ilmansaasteet aiheuttavat maassamme 1600 ennenaikaista kuolemaa vuodessa. Moni meistä ottaisi silti lähistölleen mieluummin hiili- kuin ydinvoimalan.

 

Mikko Pulliainen

”Journalismin perusongelma on, että se on systemaattisesti harhaanjohtava tapa ymmärtää maailmaa.”
Kirjailija, Harvardin yliopiston psykologian professori Steven Pinkerin näkemys on melkoisen raju, mutta hän perustelee sen loogisesti: uutiset kertovat määritelmällisesti asioista, joita tapahtuu, eivätkä asioista, joita ei tapahdu. Tai kuten Pinker itse toteaa:
”Yksikään toimittaja ei seiso mikrofoninsa kanssa koulun edessä kertomassa kameralle, että kyseisessä koulussa ei tänään ole ammuskeltu.”
Pinkerin mukaan ihmisen aivot taas toimivat niin, että todennäköisimpänä riskinä pidetään sellaista vaaraa, josta muistetaan esimerkkejä. Niinpä näyttävästi uutisoitu terrori-isku pelottaa meitä enemmän kuin vaikkapa tekstiviestien lähettäminen auton ratissa, vaikka jälkimmäinen on merkittävämpi kuolinsyy.

Tilastojen mukaan yhteensä 445 henkeä sai surmansa matkapuhelimen käyttöön liittyvissä liikenneonnettomuuksissa Yhdysvalloissa vuonna 2013. Terrorismiksi luokiteltava väkivalta tappoi seitsemän, jos kohta 9/11:n haamu kummittelee epäilemättä edelleen amerikkalaisten mielissä. Harmikseni en löytänyt vastaavia tilastoja vanhan mantereen puolelta, mutta ymmärtänette mitä ajan takaa.

Kyseessä on todellinen ongelma jo siksikin, että tiedonvälityksen ja muun viestinnän kanavia on nykymaailmassa tuhottoman paljon. Brysselin taannoinen terrori-isku olisi 1980-luvun alussa uutisoitu ensin Ylen kahdella radiokanavalla, sen jälkeen illan tv-uutislähetyksissä ja seuraavana aamuna sanomalehdissä – todennäköisesti vielä jonkun kansainvälisen uutistoimiston jutuista käännettynä. Nyt periaatteessa kuka tahansa voi lähettää livekuvaa paikan päältä.
Ja tuossa oli kyse vain viestin monistumisesta. Minusta suurempi ongelma on epätarkkojen epävirallisten tietojen julkaiseminen.
Joitakin kuukausia sitten suomalaismediassa julkaistiin verkkosähke, jonka mukaan pienen ruotsalaisen kaupungin koululla joku olisi kävellyt kirveen tai vastaavan tuhovälineen kanssa. Oppilaat pysyivät visusti lukittuina luokkahuoneisiin, ja paikallinen virkavalta oli kovaa vauhtia matkalla paikalle. Tarina oli jollakin verkkosivulla nostettu jopa pääuutiseksi.

En muista tarkkaan, mistä tapauksessa oli kyse, mutta koulusurmaa siinä ei ainakaan oltu yrittämässä. Heti kun selvisi, että ensitiedot antoivat tilanteesta turhan dramaattisen kuvan, uutinen putosi nettisivustojen kärkipaikalta. Voi toki olla, että sitä tarkennettiin myöhemmin, mutta kuinka moni ykkösversion nopeasti lukeneista vaivautui enää etsimään uutista kaiken ulkomaanosaston uutismassan keskeltä? En minä ainakaan.
Ei siis ihme, jos maailma välillä tuntuu tarpeettoman vaaralliselta paikalta.
Tämä on kyseenalainen kehityskulku jo siksikin, että asiasta ei juuri keskustella. Nettijournalismia käsitellään julkisessa debatissa lähinnä klikkiotsikkojen problematiikan kautta, mikä tietysti on pohtimisen arvoinen asia sekin. Suomalaisessa mediakentässä näyttäisi kuitenkin olevan hiljaisesti hyväksyttyä painaa kaasupoljin pohjaan heti, kun siihen on vähänkin aihetta. En ole enää varma, onko tämä pidemmän päälle kestävä toimintatapa.
Joitakin vuosia sitten brittiläiset journalistiopiskelijat kaavailivat julkaisua, joka kertoisi ainoastaan viikko sitten tapahtuneista tai sitä vanhemmista asioista: tuoreempia kun oli heidän mukaansa mahdotonta asettaa mihinkään järkevään viitekehykseen. Hanke kaatui rahoituksen puutteeseen, mikä on sääli. Olisi ollut peräti jännittävää nähdä, minkälaista uutisointia tuo idea olisi poikinut.

On lohdullista, että kritiikistään huolimatta jopa Steven Pinker itse myöntää antavansa haastatteluja sekä jopa ihailevansa journalisteja: ”Miten me muka tietäisimme yhtään mitään omien pienten ympyröidemme ulkopuolisista tapahtumista, jos toimittajia ei olisi?”
Uutisiin hän kuitenkin kaipaisi nykyistä laajempaa näkemystä: yksittäisen tapahtuman historiallinen ja tilastollinen viitekehys pitäisi tuoda paremmin esiin. Maailma kun on täynnä valtion virastoja, yliopistoja, ajatushautomoita ja sensellaisia, joiden suoltama data ei tästä maailmasta vähään aikaan lopu.
”Ehkäpä näiden toimijoiden vuosittaiset havainnot erilaisten asioiden kehityssuunnista, toki sopivan seksikkäästi esitettynä, voisivat olla uutisaiheita”, Pinker ehdottaa.
Siis, lisää seksiä Tilastokeskuksen ja Eurostatin julkistuksiin?
Kuulostaa vähän hassulta, mutta viime vuosina mediaa on yritetty pelastaa paljon kyseenalaisemminkin keinoin.