uimavedet4

Ei ole helppoa toimittajalla töissä, ei lomalla liioin. Raksutus päässä ei lakkaa, vaikka miten katsoisi maalaismaisemaa.

 

 

Ilari Tapio

Jospa tämän raksutuksen saisi joskus kytkettyä pois päältä. Tuosta vain off-asentoon. Edes loman ajaksi. Edes muutamaksi päiväksi. Edes yhdeksi illaksi.

Mutta ei. Hikoilen saunan lauteilla kainuulaisessa rantamaisemassa ja katselen ikkunasta sateiselle järvenselälle. Pää raksuttaa kysymystä: miten pitkä matka tästä on vesiteitse paikkaan, jossa Talvivaaran päästövedet purkautuvat Nuasjärveen.

Linnuntietä etäisyyttä on ehkä 30 kilometriä, mutta vesistö on pirun sokkeloinen. Hauki saisi uiskennella saunarannasta purkuputken päähän kenties tuplasti pitemmän matkan.

Miten kaivoksen jätevedet leviävät päästyään järveen? Miten virtaukset kulkevat? Siitä voisi saada lehteen havainnollisen grafiikan, mutta kuka osaisi kertoa järven liikkeistä? Itä-Suomen yliopistossa taitaa olla joku asioista perillä oleva ympäristötieteen dosentti.

Heitän lisää löylyä.

Minkähän vuoksi kiuas muurattiin aikoinaan tuohon noin päin? Se on nurkassa väärin päin. Pökköä on vaikeaa ahtaa pesään, ja puolet vedestä roiskuu lattialle.

Entä pitääkö löylyveden olla kuumaa, kylmää vai jotain siltä väliltä? Teema-sivuilla taisi joskus olla löylytysohjeita. Jos ei ollut, pitäisi olla.

Toimittajan ajatukset juoksevat omia polkujaan. Se on sisään rakennettu ominaisuus. Kaikki ympärillä oleva näyttäytyy uutisten ja artikkelien aiheina.

Työ tulee uniinkin. Painajainen on tilanne, jossa hulluksi tulleen kellon viisarit pyörivät iltayhdeksän aikaa ympyrää ja edessä on vain tyhjiä näyttöjä sekä valkoisia papereita.

Ennen Kainuuseen katoamista laadin artikkelin suomalaisesta köyhyydestä. Mietimme jutun kuvitusta kollegoiden kanssa ja päädyimme symbolisoimaan köyhyyttä loppuun kalutuilla, puristetuilla ja rutistetuilla käyttöesineillä. Mitä sellaiset voisivat olla?

Palaverin jälkeen yksi meistä lähti lomamatkalle, mutta lähetti sieltä viestin: ”Arvat! Pysähdyttiin huoltoasemalla ja mieleen tulivat raaputusarvat. Ei voittoa!”

Tässä ammatissa aivot eivät todellakaan asetu työajan päätyttyä vapaa-ajan asentoon. Toinen kollega hoksaa ja meilaa uusia ideoita melkein joka ilta. Miten bruttokansantuote lasketaan? Uskalletaanko neljän vuoden välein valittavalle USA:n presidentille kertoa kaikki valtiosalaisuudet? Millaisia olivat Suomen noitavainot?

Tapaan kesätorilla Samulin. Hän on ammatiltaan Alkon myyjä.

Samuli kertoo Alkon alkaneen pisteyttää henkilöstöään ja palkita yksilöitä pisteiden mukaan. Järjestelmässä on monta muuttujaa. Pointseja saa muun muassa kiertelystä. Hyvä myyjä kiertelee sekä myymälässä että myymälästä toiseen.

Samulin työpaikassa, isossa myymälässä, systeemi on romahduttanut työmotivaation ja yhteishengen. Porukka kyttää toisiaan ja yrittää hymyillä hampaat irvessä. Kun eniten pisteitä kerännyt myyjä lopulta palkitaan, muut murjottavat.

En tiedä, onko Alkon uudistus edes hyvää tarkoittava. Ainakaan se ei tuota hyvää.

Samantapaisia kannustamisen ja palkitsemisen malleja on muissakin yrityksissä ja organisaatioissa. Nyt raksuttaa. Mitenkähän aiheesta saisi rakennettua journalismia?

Marjatta tulee terveyskeskuksesta. Siellä ei kuulemma enää ilmoittauduta lasiluukun takana istuvalle ihmiselle vaan koneelle.

Aulaan on tuotu automaatti, joka on hyvin monimutkainen käytettävä. Vaikka Marjatta näppäilee tietokonetta työkseen, hänellä oli suuria ongelmia saada tietonsa järjestelmään. Koska suuri osa terveyskeskuksen asiakkaista on vähemmän näppäriä vanhuksia, koneen vieressä päivysti opas eli asiakasneuvoja.

”Se siitä automatiikasta”, Marjatta tuhahti.

Jonkinlaisen reportaasin voisi laatia siitä, mitä kaikkea sellaista jokamies joutuu nykyään tekemään itse, jonka aikaisemmin hoiti nopsa ammattilainen. Mitenkähän monta tunnusnumeroa, käyttäjänimeä ja salasanaa minulla on?

Lauantaina juon pannukahvia ja luen lehtiä mökkikeittiön pöydän ääressä. Samalla jupisen melkein ääneen. Miksi tämä juttu on tehty? Mistä nuo tuon ovat löytäneet? Mutta hei, onpa meillä tuossa vänkä otsikko ja kuva!

Iltapäivällä ajelen kirkonkylälle ja alan laskea jokaiseen vähänkin isompaan risteykseen pystytettyjä sydänkylttejä: Hanna + Juho, M & M, Jonne ja Miko.

Onko Miko naisen vai miehen nimi?

Taas raksuttaa. Millainen viikonvaihdejuttu syntyisi, jos lähtisin kuvaajan kanssa spontaanisti seuraamaan sydännuolia erilaisiin häätaloihin? Millaista menoa juhlissa olisi? Syntyisikö jutusta satuhäät vai heitettäisiinkö kuokkavieraat pää edellä ulos. Se olisi hupaisaa.

Se sen sijaan on surkuhupaisaa, että kun palaan töihin, pääni on tyhjä. Ehkä loma sittenkin nollaa pollaa. Ainoakaan juttuajatus ei jäänyt mieleen.

Pitäisi kai ryhtyä kuljettamaan rintataskussa pientä ruskeaa muistikirjaa tai käyttää kännykän muistiinpanotoimintoa ja kirjoittaa sinne kysymyksiä. Ensimmäinen voisi kuulua, miksi kuokkavieraita kutsutaan kuokkavieraiksi?