Markku Saksa on Lännen Median ulkomaan avustaja. Tällä hetkellä hän asuu Pietarissa.

Kokenut kosmopoliitti ällistelee lukijan puolesta nyky-Venäjää

Harvalla on yhtä pitkää ja monipuolista kokemusta kansainvälisistä asioista kuin Lännen Median tuoreella Pietarin-toimittajalla. Markku Saksa oli osa ensimmäistä vuosikertaa, joka aloitti opintonsa 50 vuotta sitten Sanoman toimittajakoulussa vuonna 1967. Valmistumisestaan lähtien hän on matkannut maasta toiseen vapaana toimittajana ja kirjailijana. Nyt uusi maa ja uusi kieli innostavat Venäjällä työskentelevää.

Markku Saksa aloitti toimittajan työt heti valmistuttuaan ammattiin Euroopan ja maailman hulluna vuonna 1968. Siitä lähtien hän on asunut lähinnä ulkomailla.

Saksa on työskennellyt suomalaisissa päivä- ja aikakauslehdissä kuten Iltalehdessä, Helsingin Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä sekä monissa muissa, ulkomaiden asioista raportoiden.

Diplomaattivaimonsa Anne Lammilan kanssa hän on kiertänyt maailmaa ja asunut ensiksi Ruotsissa, sitten Argentiinassa, Brasiliassa, Espanjassa, Rankassa, Washingtonissa Yhdysvalloissa ja Meksikossa, ja tällä hetkellä hän asuu Venäjällä Pietarissa. Yhteinen matka maailmalla jatkuu, koska vaimon työura vei hänet pääkonsuliksi Pietariin, josta Markku kirjoittaa juttuja Lännen Medialle.

 

Pietari on Venäjän New York City

Saksan mukaan Pietari on hieno kaupunki täynnä kauniita maisemia, ystävällisiä ihmisiä ja enimmäkseen hyvää palvelua.

Hän askeltaa Pietarin katuja pienen tiibetinspanielinsa kanssa. Paikalliset pysähtyvät lässyttämään koiralle.

Saksa kertoo, että Venäjä on maana jähmeä ja hiljalleen sisäänpäin sulkeutuva. Hänen mukaansa se johtuu kesyttömästä ja melskeisestä 90-luvusta, jota edelsi Neuvostoliiton kaatuminen.

– Venäläisille sana demokratia tarkoittaa 90-luvun kaaosta. Putin astui valtaan vuonna 2000 ja laittoi kaiken järjestykseen, mutta hän meni yli. Sen vuoksi Venäjän nykyinen jähmeys on Putinin sielunkuvaa.

– Hän haluaa täysin ennustettavan yhteiskunnan – koneiston, joka toimii ilman lonksutusta. Venäjä on sulkeutumassa. Kaikki jähmettyy, Saksa pohtii.

Saksan mukaan tavalliset venäläiset ihmiset ovat mielenkiintoisia, sydämellisiä ja auttavaisia. Perhe ja lähipiiri ovat tärkeitä.

– Tavalliset ihmiset ovat hyvin vieraantuneita politiikasta. Toteavat politiikasta vain, että se on vain ”jotakin Moskovan touhua”. Venäläisillä on ollut huono tuuri herrojensa kanssa. Tsaaritkin olivat aikamoista porukkaa.

– Pietari on vähän kuin New York City, joka ei ole Amerikkaa vaan se on New York City. Samalla tavalla Pietari ei ole Venäjää vaan se on Pietari. Hieno kaupunki, jolla on mahtava historia.

 

Elämä on ollut matkustelua alusta asti

Saksa sai eväät matkustelevaiseen elämään jo lapsuudestaan. Hänen isänsä oli junanlähettäjä, jonka mukana perhe muutti radanvarsikaupungista toiseen – pohjoisesta kohti etelää. Lopulta he päätyivät Kotkaan, jonne junarata päättyi. Siellä Saksa kävi koulunsa loppuun.

Saksa haki yli 600 muun hakijan kanssa Sanoman toimittajakouluun, jonka ensimmäinen vuosikerta, 30 valittua oppilasta. Aluksi oli kolmen kuukauden karsintakurssi ja sen jälkeen koulun aloitti 27 oppilasta vuonna 1967. Kurssi kesti puolitoista vuotta.

– Sen hyöty oli se, että olin käynyt sen. Siksi kelpasin joka paikkaan. Meitä pidettiin siihen aikaan jollakin lailla jalosukuisina toimittajamaailmassa.

– Aamupäivällä meillä oli neljä tuntia luentoja, ja iltapäivällä teimme neljä tuntia työtä. Usein työ venyi kuuteen tuntiin. Käytännön työ opetti parhaiten. Työn ja teorian yhdistelmä oli hyvä konsepti.

Saksalle on siunaantunut hyvä kielipää. Työkielinä hän voi käyttää ruotsia, englantia, saksaa, ranskaa ja espanjaa.

– Noin viisi työkieltä luonnistuu, mutta ne ovat eri tasoisia keskenään. Parhaita ovat espanja, englanti ja ruotsi, mutta saksa ja ranska menevät myös, mutta harjoitusta puuttuu.

Pietarissa ollessaan Saksa on alkanut opiskella myös venäjän kielen alkeita.

 

 

Puoli vuosisataa toimittajan töitä tehnyt Markku Saksa kuvailee lehtimiehen työtä:

”Palaan juttukeikalta mukanani kaikki jutun kirjoittamiseen tarvittava materiaali. Istun alas, ja aloitan kirjoittamisen.

Muistiinpanot ovat sotkuiset, enkä muista yhtään mitään.

Lopulta ikuisuudelta tuntuvan jahkailun ja tuskailun jälkeen pääsen kirjoittamiseen jostakin nurkasta sisään. Saan aikaan ensimmäisen kunnollisen lauseen. Juttu alkaa rakentua.

Yhtäkkiä tapahtuu eräs jännittävä, mystiikan piiriin kuuluva asia – muisti alkaa toimia. Kaiken epätoivon ja hankaluuden keskellä avautuu hetki, jolloin totean: Haa! Tästä tulee sittenkin juttu.

Kaikkein mukavinta on, kun valmiin jutun saa lähetettyä eteenpäin. Seuraavaksi mukavinta on nähdä juttu lehdessä. Sen jälkeen muuta mukavaa ei tulekaan.

Aina kun lähetän jutun, on se tunne, etten saanut siitä niin hyvää kuin se voisi olla.

Olen miettinyt, mistä se johtuu. Mielessä on tietynlainen haavekuva siitä, millainen jutun pitäisi loppujen lopuksi olla, mutta kun sen saa valmiiksi, valtaa epäonnistumisen tunne, kun jutusta ei tullutkaan niin hyvää kuin haaveilin.

Kun aikaa kuluu, luen jutun viikkojen, kuukausien tai vuosien jälkeen ja huomaan, että tässähän on ihan kaikki. Siinä vaiheessa en enää muista haavekuvaa. Se on jo haalistunut niin, että en muista sitä enkä voi verrata. Uusi juttu jättää edelliset alleen. Sellaista on lehtimiehen työ.

Olen suorastaan kirjoitusriippuvainen. Aina täytyy olla jotain kirjoittamista. Pidän tekstin tuottamisesta ja muotoilusta. Minulla on sellainen tunne, että olen oikealla alalla. Se tunne on vahvistunut iän ja vuosien myötä. En kyllästy koskaan. Toimittajan työ tarjoaa koko ajan uutta ja ihmeellistä opittavaa. Se tarjoaa virkistävää vaihtelua. Aina on edessä uudenlainen tehtävä.

Kun katselen lehdistön nykytilaa, olen kuin vanha purjelaivakauden merimies satamakapakassa. Näen kuinka rumat höyrylaivat valtaavat lahden, ja vaikka tunnen kaikki purjelaivan köydet ja raakapuut, niistä tiedoista ei ole enää hyötyä.

Maailma muuttuu, mutta merenkulku jää, eikä ole niin suurta väliä purjehditaanko höyry- vai purjelaivalla. Samalla tavalla kirjoittaminen säilyy, kirjoitetaanpa paperille tai nettiin.”

 

Teksti ja kuva: Nea Alanen